Oon huomannut että kun elämässä tapahtuu samaan aikaan paljon suuria muutoksia, haluttuja ja ei-haluttuja, alkaa takertua ja nostalgisoida omituisia asioita 'vanhassa' elämässään. Yhtäkkiä se inhottava aamuinen kolkko juna-asema on paikka jota tulee niin kovin ikävä ja viimeiset aamut asemalla tuntuvat haikeilta askeleilta kultaisella kotiseudulla. "Voi kun nuo valotkin loistaa niin kauniisti viideltä aamulla".
Kun ei ole muuttamassa pois, kotiseutu näyttäytyy Helsingin kaukaisimpana kolkkana, joka on täynnä masentuneita elämäntapa luusereita ja rumia tiili-betonimöykkyisiä kerrostaloja. Mutta kappas kun onkin lähtemässä alueelta niin Alepan tuttu kassapoika saa nostalgisen kyynelen silmäkulmaan ja kaikki alueen asukkaat näyttävät onnellisilta ja yhteisöllisiltä. Olen muuttamassa pois ja ajattelen ensimmäistä kertaa asuinaluettani yhteisönä, tuntuu kun olisin ollut osa sitä.
Mutta surullisinta on jättää talossani sijainnut kirjasto. En ole "koskaan" (huom. tunne voi olla vääristynyt koska olen muutosloukussa, kaikki vanha on parempaa kuin mikään uusi) törmännyt niin lämpimään ja asiakasystävälliseen kirjastoon. Kirjastosta sai lainata eläinten kuljetushäkkejä kirjastokortilla. Kulmassa kökötti aina iso vesikuppi koirille ja viime vuonna ovella oli viestiseinä johon sai kirjoitella anonyymejä viestejä toisille kirjastokävijöille. snif kuinka symppistä!
Vertaisin käynnissä olevaa muutosloukkuani siihen tunteeseen kun nousee vahingossa liian nopeasti sängystä ja alkaa huimata. Ei ole varautunut moniin muutoksiin ja yllättäen kaikki ajatukset ovatkin kikkiriikkisen epätasapainossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti