romania ja serbia 18.-21.11.

noustiin aamuseitsemältä ja lähdettiin ajamaan kohti Timisoaraa (Romaniassa) tarkoituksena jatkaa Belgradiin asti tervehtimään Ariannan vanhaa ystävää.

viisi minuuttia ennen saapumista Unkarin ja Romanian rajalle kaverit tokaisevat "kaivakaa henkkarit, täytyy näyttää rajalla". tajuan heti unohtaneeni passini Pécsiin. koitimme rajalla kultaisia hymyjä ja "olemme vain opiskelijoita"- korttia mutta mikään ei auttanut; en pääsisi Romanian puolelle ilman passia. olimme ajaneet koko aamun eli ei ollut mitään järkeä ajaa porukalla takaisin. Hyppäsin siis yksin junaan ja aloitin 20 tunnin junaseikkailun Pécsiin ja takas Romaniaan Timisoaraan.

Aluksi olin turhautunut ja ärsyyntynyt junassa. kuljeskelin levottomana etsimässä ravintolavaunua ja laskeskelin matkustusaikoja; olisin halunnut jo olla Timisoarassa. oli turhauttavaa aloittaa koko matka uudelleen seuraavana aamuna. harmaat maisemat vilahtelivat ohitseni.

junamatkailun ihanuuden tajuaa kuitenkin aina istuttuaan muutaman tunnin verran vienosti kolisevassa vaunussa. olikin vihdoin aikaa pysähtyä ja oivaltaa. prosessoida kaikkea mitä syksyn aikana on tapahtunut, valokuvailla ohikiitäviä maisemia, tajuta ettei ole opiskellut tarpeeksi ja loppukokeet häämöttävät. en ollut saanut tarpeeksi omaa aikaa viimeviikkoina ja nyt olin tilanteessa joka tarjoili sitä yllinkyllin.

Miksi pitää nähdä mahdollisimman paljon paikkoja?

Junassa tapasin omituisen miehen, joka koki suurta tarvetta avautua koko elämästään. esitteli edellisestä junasta varastamaansa vessapaperia ja perheensä kuvia. kertoi menevänsä Romaniaan naimaan parikymppisen naisen, jotta tämä saisi saksan kansalaisuuden. uteli myös jos minulla sattuisi olemaan suomalainen yhden euron kolikko.

Matkustellessa, kun ei ole pysyvää kotia johon luikkia, ovat turvaa luovat paikat aina yllättäviä. Menin ensimmäisen illan päätteeksi ravintolaan syömään ja latamaan puhelintani (unohdin laturin autoon erotessani muista...) ja kotoisan vanhahtavan ravintolan tunnelma sai rentoutumaan täysin. tiskin takaata kuului tiskauksen ääniä, kana maistui keskinkertaiselta, paikalliset vanhukset hymisivät nurkassa ja ravintolan musta kissä hyppäsi syliini ja laski käpälänsä rinnalleni kuin sanoen "olet turvassa täällä".

vaihdoin junaa Adarissa Romanian puolella. kävelin ympäri uutta kaupunkia vailla paikallista rahaa ja ilman minkäänlaista käsitystä koko paikasta. en osannut sanaakaan Romaniaa. oikeastaan ennakkotietoni Romaniasta olivat ylipäätänsä kovin suppeat.

Romanian varattomuus iski kasvoille heti rajan toisella puolella. monet rakennukset olivat romahtamispisteessä, taloja oli kasattu sekalaisista materiaaleista. pellon laidalla juoksenteli hevosia, lehmiä, lapsia ja koiria yhtenä laumana, mitään aitaa erottamaan laumaa ja junaraidetta ei ollut. junassa tupakoitiin väliköissä ja kovat rusehatavat muovipenkit olivat varmasti 70- luvulta.

Mutta Romania oli silti yhtä valokuvaa.

täällä päin on enemmän autioituneita rakennuksia ja asuntoja johon kuka tahansa utelias valokuvaaja voi kivuta sisälle.

saavuin Timisoaraan illalla ja tapasin muut juna-asemalla, vallitsi hilpeä iltatunnelma ja kierreltiin jo pimeää kaupunkia. illallistettiin italialaisessa ravintolassa (matkustus italialaisten kanssa..) ja livahdettiin sisälle ortodoksisen kirkon messuun. näin Timisoaran vain pimeän aikana, aamulla aikaisin jatkettiin matkaa. kaupungit ovat kuitenkin useimmiten kauneimmillaan hämrän laskeutuessa.

autossa viihteenä toimi unkarilaisen radion kuuntelu. kaikki ovat opetelleet muutaman sanan unkaria ja hihkuimme aina tunnistaessamme sanoja, "igen!!" "jo napot !!"

Serbian puolella silmiimme osui pelto joka kylpi muovipusseissa. muovipussit kahisivat kovassa tuulessa ja katselimme horisonttiin jatkuvia peltoja auringon porottaessa. olimme varmoja että kyse on protesti-mielessä tehdystä taideteoksesta, mutta harmiksemme kuulimme myöhemmin että kyse on vain kaatopaikalta lentäneistä muoviroskista.

Belgradissa oppainamme toimivat Tanja ja Filip. olimme onnekkaita, sillä joku oli tokaissut aikaisemmin Belgradin olevan kaupunki, johon tutustumiseen todella tarvitsee paikallisia tuttuja. ymmärsin tokaisun kun he veivät meidät illalla vanhassa tehdasrakennuksessa sijaitsevaan Jazz- baariin. ulkona ei ollut merkkiäkään koko baarista tai että rakennus edes olisi vielä käytössä.

ajoimme Belgradissa, lähinnä Filipin kyydissä. serbialainen tapa pysähtyä keskelle tietä, parkkeerata, ja poistua asioille hämmästytti. autoja oli jokapuolella ja välillä etsimme parkkipaikkaa puolikin tuntia. päivän paras fiilis Belgradissa asuessa; löytää parkkipaikka helposti.

kämppis Gianluca soitteli huuliharppua

mieleenpainuva reissu.

kaikki kuvat otettu filmille.